Korona-ahdistus teki paluun

Syksyn saapuessa ja samalla koronatilanteen taas asteittain pahentuessa olen havahtunut siihen, että kevään epämääräinen korona-ahdistus on tehnyt paluun. Tämä postausluonnos on lojunut täällä arkistossani jo pari viikkoa, kunnes tällä viikolla koin, että haluan vihdoinkin käsitellä asiaa. Tunteet ovat nimittäin viime viikkoina olleet todella ristiriitaiset. Perus. Tästä onkin muotoutunut suorastaan joku new normal tässä myllerrysten vuodessa 2020. Tunteet menevät vuoristorataa. Välillä on toiveikas ja tuntuu, että kaikki menee parempaan suuntaan, kunnes iskee epätoivo vol.10 ja aloittaa sisäisen spekulaatiorupeaman siitä, että palaako maailma koskaan täysin ennalleen? Toki, vuosi on ollut monelle opetuksen paikka ja kieltämättä toivon joidenkin ”uusista normaaleista” pysyvän ennallaan, mutta eläminen koronapaniikin lietsomaa elämää hamaan tappiin asti kuulostaa kieltämättä aika helvetilliseltä. Ja sitähän se nyt on. Kukaan ei oikein tiedä miten tästä eteenpäin ja milloin helpotusta (ehkä) on edessä. Okei, toivottavasti en nyt kuulostanut aivan lannistuneelta 😀

Tällä hetkellä koen oman tilanteeni monelta osalta melko vakaaksi (ainakin näin toistaiseksi), mutta mieltäni on enemmänkin kalvanut huoli muista yrittäjistä, erityisesti ravintola-alalla. Ja no muutenkin tulevaisuudesta. Vaikka en yleisesti kovin pessimistinen olekaan, on nyt käynyt muutaman kerran mielessä, että palaako tilanne maailmalla ennalleen koskaan? Kuulin muutama viikko takaperin ystävältäni erään ravintolan konkurssiuutisen Jyväskylästä. No, tämä ei tosiaan ollut mikään maailmanluokan uutinen ja rehellisyyden nimissä on Jyväskylässä melko tyypillistäkin, että ravintoloita tulee ja sitten lähtee kannattamattomina, joka on todella surullista. Muutama viikko takaperin sitten pysähdyin järkyttyneenä Instagram-feediä selatessani uutiseen siitä että yksi suosikkikahviloistani, Vaasankadun Ohmygoodness menee konkurssiin ja näin ollen päättää toimintansa. Jähmetyin muutamaksi sekunniksi, otin päivityksestä screenshotin ja lähetin whatsapissa Jutalle. Tuumasin vain, että mitä hittoa, onko tämä nyt edes todellista. Sitten iski suru. Parin vuoden aikana olen viettänyt kyseisessä kahvilassa kymmeniä kertoja lounastaen, kahvitellen ja samalla etätyöskennellen. Voisinkin sanoa, että se on ollut ehkä eniten ”vakiopaikkani” etätyöskentelyyn viime vuosina. Ja kohta ei enää sitten olekaan.

Vaikka ravintoloiden ja kahviloiden tuleminen, sitten meneminen ovat jollain surullisella tapaa ”tuttua” esimerkiksi Jyväskylästä, olen jotenkin shokissa siitä, että samaa tapahtuu nyt täällä Helsingissäkin. Kaupungissa, jossa kahvilakulttuuri on todella vahvaa ja ravitsemusliikkeiden kannattavuus ainakin näin asiakkaan näkökulmasta ollut ennen koronaa vahvaa. Tällä hetkellä ahdistaa juurikin, että tuntuu tilanteen olevan se, että nekin yritykset, jotka keväällä sinnittelivät läpi ensimmäisen kriisin, eivät enää olleet tarpeeksi vahvoja siihen, mitä edessä odotti syksyllä. Kurjinta tässä on myös se, että ihminen sopeutuu nopeasti uusiin tapoihin ja rutiineihin. Vaikka tilanne joskus tulevaisuudessa olisikin erilainen, palaavatko asiakkaat enää koskaan? Silläkin oletuksella, että ne harvat asiakkaiden kantapaikat vielä myöhemmin olisivat pystyssä.

Olen itsekin pienyrittäjä, mutta oma toimintani (esimerkiksi verkkokaupan pipobisnes) eroaa sillä, että toimintani on melko riskitöntä, eikä minulla ole käytännössä kovin suuria kiinteitä kuluja. Vaikka yritystoimintani onkin työlästä siinä mielessä, että se on hyvin aikaavievää, on suurin kuluerä oma henkilökohtainen työpanokseni. Eli seikka, joka nyt vain konkreettisesti on menetettyä aikaa, eikä asia, joka ajaisi taloudelliseen ahdinkoon. Monilla tilanne taas ei ole tämä. Liikehuoneiston vuokrat ja työntekijöiden palkat on maksettava, eikä tämä ole mahdollista jos asiakkaita ei ole nimeksikään.

Korona on ollut monelle yrittäjälle mietinnän paikka ja juuri uudistumisen hetki. On pakonkin edessä kehitetty uusia toimintatapoja vastaamaan tätä päivää ja muuttuneen kulutuskäyttäytymisen haasteita. Tietysti tämä on myös hyvä asia, koska jokaisen yrittäjän tulisi ajoittain myös innovoida toimintaansa, kuten itsekin tämän vuoden aikana olen tehnyt, mutta valitettavasti ei uusilla toimintatavoillakaan ole kaikkien osalta edetty voiton puolelle. Kurja faktahan on kuitenkin vaikkapa tässä ravintola-casessa se, että näinä päivinä vietän itsekin kaikkein mieluiten päivät kotona opiskellen ja työskennellen, koska kuka nyt tietoisesti haluaisi altistaa itseään koronalle tartuntojen lisääntyessä päivä päivältä? Itse olen koko syksyn käyttänyt kasvomaskia aina julkisissa (ja koulussa), mutta nyt olen harjoitellut sen käyttöä myös ruokakaupassa, asioilla jne. ”Harjoittellut” sen vuoksi, että ainakin itseltäni vaatii edelleen pientä harjoittelua se, että muistaisin vain ottaa sen maskin aina mukaan vaikkapa sinne kauppaan, vaikka julkisten osalta onkin jo rutiinia.

Aikaisemminkin olen nostanut täällä esille huoleni kotimaisista matkailuyrittäjistä ja tämä oli vahvasti mielessä myös Lapin reissullani, jossa itseasiassa myös keskustelin aiheesta majoitusteni omistajien / henkilökunnan kanssa. Lapin matkailu nojaa vahvasti ulkomaisiin matkailijoihin ja vaikka monet selättivätkin kevään haasteet, näyttää tulevan talven tilanne todella synkältä. Tämä veti oikeasti mielen todella matalaksi reissussa. Kinkkinen juttu on ehkä se, että suomalaisten kotimaan matkailu keskittyy tiettyihin kohteisiin ja aktiviteetteihin, eivätkä monet kotimaiset matkailijat kenties (ainakaan vielä) osaa antaa samanlaista arvoa luonto- tai elämysmatkailulle hiihtokeskusten ulkopuolella, kuin mitä sitten taas ulkomaalaiset turistit, jotka tulevat Suomeen juuri näitä varten. Toki on positiivista kuulla, että tilanne on tänä vuonna ollut muuttumaan päin ja luontomatkailu on alkanut kiinnostaa suomalaisia yhä enemmän. Oma fokukseni onkin tukea juuri näitä suomalaisia matkailuyrittäjiä, vaikka tietty karu fakta onkin, ettei oma pieni panokseni tai antamani näkyvyys muuta kokonaistilannetta juurikaan, vaan vaatii niitä suurempia muutoksia ihmisten käyttäytymisessä ja matkailuintresseissä. Itse henkilökohtaisesti toivon jo pelkästään Lapin yrittäjien vuoksi, että pian tulisi linjauksia vastuulliseen matkailuun, jolla rajoja voitaisiin hallitusti avata talvikaudelle ja sallia turisteja maahan tehostetuilla testauksilla, sekä majoituspaikkojen karanteenitoimenpiteillä saapuville turisteille.

Mitä me yksittäiset ihmiset sitten voimme tehdä?

 

Ensisijaisen tärkeänä tietysti huolehtia omasta suojauksesta tehostamalla käsihygieniaa, sekä käyttämällä kasvomaskia, joka suojaa myös muita. Suosia kotimaisia pienyrittäjiä ja yrittäjiä yleisesti pienillä teoilla, oli se sitten take-away lounas, verkkokauppatilaus kotisohvalta tai elämysmatka kotimaan sisällä. Ja yrittää luottaa siihen, että paremmat ajat ovat edesssä 💙

Onko teillä korona-ahdistus iskenyt tai tehnyt paluun syksyn edetessä?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Nyt tiedän mikä minusta tulee isona!

Syyskuussa olen pyöritellyt mielessä paljon opintojeni suuntautumista, sekä loppuvuoden ja ensi kevään kurssivalintoja. Ensimmäiset opintoviikot menivät osin kaoottisissa tunnelmissa kun yritti parhaansa mukaan orientoitua ikuisuuden jälkeen tähän opiskelumoodiin ja näihin uusiin aiheisiin. Vaikkeivat kaikki maataloustieteiden perusopinnot ole ehkä niitä, jotka itseäni kiinnostaisivat aivan sata lasissa, on kuitenkin ihan selvä homma, että ensimmäinen vuosi on koulutusohjelmasta riippuen semmoista eri aihealueisiin ja suuntautumisalueisiin tutustumista. Tänäänkin siis luvassa opintopainotteista juttua, mutta tällä viikolla tulossa myös muita aiheita. Mutta ah, olen viimeinkin alkanut saada selkeyttä siihen, millaisen kokonaisuuden haluan opinnoistani rakentaa! 🙂

Ja toivottavasti ette käsitä väärin, opintokokonaisuudet ovat tähän mennessä olleet todella kiinnostavia ja pointti nyt ehkä oli siinä, että ensimmäisen vuoden aikana saa konkreettisen vahvistuksen siihen mikä kiinnostaa eniten ja mikä taas ei sitten yhtään. Hakiessani olin varma, että kasvintuotanto, puutarhatiede, viherala, sekä sitten myös maaperä- ja ympäristötiede ovat aihealueet, jotka todennäköisesti ovat ”juttuni” ja tämä kyllä pätee edelleen. Kun on saanut näihin aihealueisiin ensituntumaa on myös vahvistunut fakta siitä, että nämä tosiaan kiehtovat PALJON! Vaikka itselläni on kaupallinen tausta liiketaloudesta, on ekonomia-puoli (yllättävää kyllä) taas tuntunut jopa vähiten kiinnostavalta.

Päätin ottaa valinnaisia kursseja maantieteen kandista ensinnäkin siksi, että se oli alunperin ensisijainen hakukohteeni ja kyllä, maantiede kiinnostaa itseäni edelleen valtavasti. Oikeastaan luonnonmaantieteen valinnaisen kurssin myötä olen saanut henkisen varmistuksen siitä, että se on ala, johon ehdottomasti haluan opinnoissani suuntautua. Hassua sinänsä, että ajattelin (tästäkin) näin jo ennen opiskelemaan hakemista, mutta moni juttu on kivasti saanut semmoisen lopullisen vahvistuksen nyt kun on konkreettisesti päässyt opiskelemaan aiheen parissa. Joskus kun saattaa tilanne olla se, että ajattelee jonkun alan kiinnostavaksi, kunnes oikeasti syventyy siihen ja huomaa, että todellisuus on täysin eri kuin se, mitä ehkä ennen oli ajatellut (kuten nyt esimerkiksi on käynyt tuon ekonomian suhteen). Voihan näin tietty vielä käydä noiden muiden aineiden kohdalla, joista vielä tällä hetkellä olen niin varma, haha 😀

Se miksi halusin avata tätä seikkaa on, että en tällä hetkellä ole vielä aivan varma, että haenko ensi keväällä uudelleen maantieteen kandiin. Toisaalta haluaisin, mutta toisaalta koen maataloustieteellisen opinnot kiinnostavina ja suunnittelemani opintokokonaisuuden huomioiden varsin keskeisinä, enkä usko niiden menevän hukkaan, vaikka jossain vaiheessa virallista opintosuuntaa vaihtaisinkin. Jo hakuvaiheessa oli selkeä homma, että kasvi- ja puutarhatiede, sekä sitten taas maaperätiede ovat maataloustieteiden puolella oma juttuni, eikä tämä nyt ole opintojen alettua mihinkään muuttunut. Se mihin olen ehkä saanut selkeyttä on kokonaisuus, johon haluan opinnoissani keskittyä. Maantieteen puolella ei luultavasti saa yhtä perusteellista substanssiosaamista kasvi- ja maaperätieteeseen, joten nämä yhdistettynä ekologia- ja ympäristöosaamiseen (luonnonmaantieteen ohella) ovatkin semmoinen osa-alue, joka ehdottomasti tukevat jatkossa toisiaan. Alunperin tuumailin myös metsätieteen opintoja sivuaineena, mutta nyt olen ainakin toistaiseksi päättänyt unohtaa ne. Ellen sitten ota myöhemmin esimerkiksi jotain metsäekologian kursseja (tai ah, niitä sademetsäjuttuja!). Jotain yleiskursseja olisi nimittäin kiinnostavaa ottaa myös sieltä puolelta tukemaan kokonaisuutta.

Innostuinpa itseasiassa kyselemään asiaa myös eräältä proffalta maantieteen puolelta ja tämän kanta oli, että juuri kasvi- ja maaperäpuolen opinnot ovat äärimmäisen hyvä yhdistelmä luonnonmaantieteen kanssa, johon kannustikin näiden ohella jatkossakin suuntautumaan. Ja vihdoinkin on oikeastaan todella selkeä fiilis sen suhteen, että mihin tästä edetään ja että oikeassa paikassa ollaan jokatapauksessa! Vaikka maantiede ensisijaisesti eniten kiinnostikin, on oma kiinnostukseni ollut juuri mm. ekosysteemien, maaperän ja kasvipuolen syvemmässä osaamisessa (muttei kuitenkaan liian syvällisesti esim. bilsan puolelta), joten näiden suhteen on Viikin kampus ehdottomasti oikea paikka. Meillä on itseasiassa ensi kesänä ensimmäinen harjoittelu (itselläni puutarhapuolen) ja olenkin tässä jo alustavasti haaveillut harjoittelusta kasvitieteellisessä puutarhassa (ei varmaan yllätä, että olen googlaillut näitä jo mm. Tahitilta :D), koska itseäni kiinnostaa maailman eniten esimerkiksi eristyneiden valtioiden lajisto (varsinkin trooppiset kasvit ja kukat)  ja se, mitkä seikat ovat kasvilajien kehittymiseen siellä vaikuttaneet. Plus ohella myös saarivaltioiden maantiede, tulevaisuus ilmastonmuutoksen edetessä (tai matkailun radikaalisti lisääntyessä) ja yleisesti esimerkiksi Polynesialainen kulttuuri on aihe, joka kiehtoo aivan mielettömästi! Ja nämä taas sitten menevätkin enemmän maantieteen lokeroon.

Ah, ette tiedä kuinka innoissani olen aiheesta! Ja siis olen huomannut, että kun näitä eri aiheita ja vaihtoehtoja puntaroi, miettii konkreettisia kiinnostuksen kohteita (vaikka ne nyt vähän hulluilta vaikuttaisivatkin) alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan selkeä kokonaisuus ja muutenkin innostua tulevien opintojen kanssa ihan täydellä tarmolla. Nyt olen konkreettisesti huomannut sen, että kun omat kiinnostuksen kohteet ja tietyt konkreettiset aihealueet alkavat selkiytyä, on todella kattavat mahdollisuudet viedä omia opintojaan juuri sinne suuntaan. Ja se, että juuri kyseisten alojen opettajat ja proffat tukevat vinkkeineen juuri tässä oman jutun löytämisessä. Niin inspiroivaa!! Sinänsä hassua, että vaikka jo vuosia olen jossain alitajunnassani haaveillut opiskelevani juuri näitä aiheita ja toivottavasti vielä joskus tavalla tai toisella työskenteleväni niiden parissa, olen kuitenkin jostain syystä pitänyt unelmaa täysin epärealistisena ja saavuttamattomana. Ja yhtäkkiä se ei enää tunnu lainkaan utopistiselta. Varsinaisia urapohdintoja ajattelin kirjoitella myöhemmässä vaiheessa, mutta ajatuksen tasolla olen alkanut jopa haaveilla tutkimustyöstä, mutta vankan markkinoinnin kokemuksen pohjalta kiinnostavat myös viestinnän tehtävät juuri näiden aiheiden parissa.

Unelmatilanne olisi opinto-oikeus sekä maantieteeseen, että maataloustieteeseen, jolloin voisi suorittaa opintoja kummastakin niin, että kokonaisuus täydentäisi toisiaan. Alitajuisesti ajoin ehkä takaa juuri tätä kun opiskelujutut alkoivat hahmottua mielessä. Vaikka sitten hakisinkin ensi vuonna uudelleen myös mantsan puolelle, en missään nimessä heivaa Viikin opintoja, koska juurikin näiden kasvi- ja maaperäopintojen, sekä alan tutkimuksen suhteen ollaan näissä hommissa enemmänkin kuin oikeassa paikassa 🙂

 

Ja hei, kivaa alkavaa viikkoa!

Seuraavan kerran sitten muista aiheista ✨

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Yliopisto vs AMK – ajatuksia ja ensihuomioita näiden välillä

Kuvien laukku saatu / Globe Hope

Yksi ajatuksistani opiskelemaan hakiessa oli, että opiskelisin ”vähän jotain” muun elämän sivussa, mutta yhtäkkiä olenkin havahtunut siihen, että arki pyörii tätä nykyä melkolailla koulujuttujen ympärillä. Löysempiä viikkoja on toki luvassa lokakuun jälkeen tämän kurssirupeaman päättyessä ja parhaani mukaan ainakin yritän olla valitsematta mitään valinnaisia / ylimääräistä loppuvuodeksi. Miltä opiskelu sitten on tuntunut? Ensinnäkin, kesän rennompien kuukausien jälkeen ovat semmoiset selkeät arkirutiinit tuntuneet ihanilta! Ja tarkoitan tällä sitä kun joku toinen määrittelee sen missä sinun pitää olla linjoilla milloinkin, ah. Yrittäjänä melkolailla kaikki pyörii sen ympärillä, että pitäisi itse patistaa itsensä tiettyihin juttuihin ja aikatauluttaa, joten tämmöinen ulkoinen velvollisuus on tuntunut suorastaan ihanalta vaihtelulta. Kertaakaan ei ole iskenyt mitään blaah-fiiliksiä (paitsi ehkä matikan tehtävien kanssa :D), koska itsensä vuoksihan tähän oppimishommaan on lähtenytkin. Itseäni on kiinnostanut yliopisto-opintojen suhteen erityisesti se, kuinka opiskelu eroaa ammattikorkeakoulussa opiskelusta, josta itselläni on vertailupohjaa. Tänään ajattelinkin tehdä pientä vertailua näiden alkuhuomioiden perusteella, saa nähdä miten mielipiteet tästä muuttuvat vai muuttuvatko.

Ensinnäkin. Täytyy sanoa, että olen ensinnäkin ollut todella yllättynyt siitä, etten näiden ensimmäisten kolmen viikon aikana ole joutunut kirjoittamaan yhtä ainutta raporttia tai edes vielä avaamaan koko Wordiä, hah! Noh, oikeastaan en ole tainnut kyllä kirjoittaa yhtään mitään. Erilaisia verkkotestejä ja tehtäviä olenkin sitten tehnyt Moodlessa senkin edestä. Ja ne onkin kyllä hauskoja! Amkissa kun pistettiin aikanaan kirjoittamaan sivujen raportti aiheesta x jo ensimmäisellä kurssiviikolla ja sanoisinko, että ne olivat jokseenkin arkipäivää. Paaaaljon raportteja mahtui amkiin ainakin omien hatarien muistikuvieni perusteella. Aikaisemmin luulin, että myös yliopisto painottuu tähän, mutta ainakin toistaiseksi olen ollut varsin väärässä 😀 Osaako joku kommentoida tätä raportti-asiaa? Onko ero tosiaan näin vai kirjoitetaanko amkissa muutenkaan enää raportteja? Vai onkohan ne jo kuopattu? Jäi häiritsemään tämä kun kysyin ystävältäni mielipidettä raportti-asiaan, eikä tämä muistanut sen koommin mitään raportti-tulvaa (opiskelimme tosin eri alaa).

Olen itse opiskelijana ja oppijana ehkä enemmän yksilötekijä. Opin helpoiten siten, että luen ja opiskelen asiat itsekseni. Toisin sanoen on itsenäinen työskentely ehdottomasti juttuni myös opiskelun suhteen, vaikkakin pidän myös keskustelutehtävistä, joissa saa hyvin jäsenneltyä omien ja muiden tietämystä aiheista. Eniten rakastan opiskelumuotoa, joka on kuuntelun, keskustelun, muistiinpanojen tekemisen ja itsenäisen lukemisen yhdistelmää. Jos on aivan pakko valita, on ryhmätyöskentely (laajat semmoiset) ehkä inhokkini ja juuri tätähän oli amk-opiskelu (ainakin ennen) täynnä. Toisaalta koen, että ryhmätyöskentelytaitojen opettelusta on ollut paljon myös hyötyä, mutta noin lähtökohtaisesti en pitänyt semmoisesta yleisestä säätämisestä, epäselvistä tehtävien jaoista ja siitä, että joutui aina jännittämään millainen ryhmä osuu eteen. Ja sillähän oli tietysti väliä jos kurssiarvosana painottui esimerkiksi ryhmätyön arvosanalle.

Itse olen ehkä ennemmin tyyppi, joka mielellään hoitaa itse omat hommansa ja ainakin näin alkuun täytyy todeta, että yliopistossa painottuu tekeminen juuri siihen yksilötekemiseen. Tämä ei tietysti tullut minään yllätyksenä, mutta positiivinen juttu kuitenkin huomata, että pidän itse juuri tästä! Itseäni henkilökohtaisesti motivoi huomattavasti enemmän panostaa lukemalla ja itsenäisesti oppimalla tehtäviin, verkkotesteihin ja tentteihin, kuin väkertämään tuntitolkulla powerpointeja johon ryhmäesitelmään, joka nyt vain on ollut ”pakko” kasata kokoon. Eikä siinä, tässähän nyt ollaan juuri siinä asian ytimessä, ammattikorkeakoulun ja yliopiston välisissä eroissa. Toinen tähtää käytäntöön, toinen taas teoriaan ja tutkimuspohjaan. Ja täytyy mainita, että amk-opinnot ovat ehdottomasti tuoneet hyviä valmiuksia työelämään juuri ryhmädynamiikan, esiintymisen ja käytännön tekemisen suhteen, eli juuri niiden seikkojen osalta, joihin ne tähtäävätkin.

Siinä mielessä en voisi koskaan sanoa, ettei opinnoista olisi ollut paljonkin hyötyä, vaikka näin oppimismetodien suhteen onkin mielenkiintoista pohtia sitä, mikä menetelmä on itselleen tehokkaampi tai mielekkäämpi. Toki aikanaan koin myös tradenomipinnot mielekkäänä ja ehdottomasti omana juttunani, vaikka nuo ainaiset ryhmätyöt ja presentaatiot välillä rassasivatkin. Työelämään siirtyminen oli AMK:in jälkeen helppo homma, koska käytännöstä, työelämätaidoista ja esiintymisestä oli opintojen kautta vankka, valmentava pohja. En toki väitä, ettei näin olisi yliopiston kohdalla, mutta toistaiseksi en itse osaa sanoa siitä mitään.

Ainakin näin lyhyen kokemukseni perusteella voisin ajatella, että yliopisto huomioi erilaiset oppimistavat kenties monipuolisemmin. Voin toki olla väärässäkin ja onhan omista AMK-vuosistani jo aikaa. Näiden ensimmäisten kurssien myötä olen kuitenkin todennut, että pääpaino oppimisessa on varsinaisen kurssimateriaalin (kirjat, oheismateriaalit, artikkelit) oppimisessa, jolloin kurssin tenttiminen pelkästään kirjaan perustuen on mahdollista kun taas AMK:issa ei kaikilla kursseilla välttämättä edes ollut kurssikirjaa ja pääpaino arvosanalle saattoi olla esimerkiksi juurikin ryhmätyö, sen esittely ja kirjallinen raportti. Jos eteen sattui huono ryhmä tai epäselvä tehtävänjako, niin se oli vähän voivoi tai tarkoitti sitä, että joudut tekemään itse enemmän. Tähän mennessä ovat näiden omien kurssieni pienet ryhmätyöt olleet lähinnä luentojen aikana tapahtuvia, keskustelumuotoisia pohdintatehtäviä, joiden tarkoitus on lähinnä käsitellä aihetta x, eikä tehtävät ole pakollisia tai vaikuta arvosanaan. Toisinsanoen siis aivan eri levelillä ja oikeastaan aika kivoja!

Mietin myös ennakkoon paljon sitä, että onko yliopistossa opiskelu vaikeampaa kuin ammattikorkeakoulussa opiskelu? Alun perusteella voisin ainakin todeta, että ei tosiaankaan! Jos joku teistä on joskus miettinyt jättävänsä välistä yliopistoon hakemisen siinä ajatuksessa, että se on jotenkin äärimmäisen vaikeaa niin kannattaa ainakin omasta mielestäni unohtaa moiset ennakkoajatukset. Sinänsä esimerkiksi ammattikorkeaan verrattuna itsenäisempää työskentelyä on yliopistossa huomattavasti enemmän ja jos käytännönläheinen lähestymistapa tuntuu itselleen teoriaa mielekkäämmältä, saattaa teoreettisempi opiskelutapa toki tuntua työläämmältä, koska konkreettinen käytäntö on minimissään. Kiteyttäisin siis, että kyse on enemmänkin opetuksen ja aihekokonaisuuksien lähtökohdista, itselleni se itsenäisyys on tärkeä juttu kun taas joku toinen voi kokea sen ahdistavana. Tietty myös koulutusohjelmissa on eroa (ja itse puhun vain tästä omasta), sekä jokaiseen koulutusohjelmaan (sekä amkissa, että yliopistossa) mahtuu niitä ikävämpiä tai haastavampia kursseja, mutta toisaalta sitten taas helpompia. Jos nyt vaikka sitten vertaan liiketalouden amk-ohjelmaan niin en nyt itse koe, että tämä nykyinen olisi kokonaisuudessaan (toistaiseksi) ainakaan yhtään sen vaikeampi. Itseasiassa jopa toistaiseksi helpompi kun ei ole tarvinnut säätää niiden raporttien ja laajojen ryhmätöiden kanssa 😀

Käytännöt vaihtelevat varmasti paljon koulutusohjelmien ja koulujen välillä, sekä moni asia on varmasti jo ehtinyt muuttua sen jälkeen kun itse valmistuin AMK:ista (esim. ehkä ne raportit?! :D). Siinä mielessä peilaankin vain niihin omiin ”vanhoihin” kokemuksiini näissä pohdinnoissa.

Kuulen mielelläni jos teillä on korjata jotain seikkaa ”tähän päivään”  tai omia mielipiteitä aiheesta! ✨

 

Ps. Tällä viikolla olen pohtinut paljon tulevaa opintokokonaisuuttani ja saanut vihdoin selkeän punaisen langan sen suhteen! Aiheesta tulossa postausta ensi viikolla 🙂

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 11 kommenttia.

Toivepostaus: Ura ja intuitio

Sain joku aika takaperin postaustoiveen intuitioon liittyen. Olenkin aikaisemmin kirjoitellut aiheesta jonkin verran,  mutta siitä on kieltämättä jo aikaa. Pari vuotta takaperin pohdiskelin intuitiota lähes päivittäin. Miten siitä voi olla apua päätösten teossa, uralla ja tulevaisuuden suunnittelussa. Ehkäpä siis myös omalla kohdallani hyvä aika muistuttaa tästä, vaikka tämän(kin) vuoden aikana olen tehnyt useita intuitioon nojaavia päätöksiä, kuten hakenut muutosta työkuvioihini ja päättänyt ryhtyä opiskelemaan. Tiedättekö kun joskus jotkin seikat vain tuntuvat ”oikealta”? Samalla kun joidenkin asioiden kanssa joutuu pähkäilemään päänsä puhki, että onko valinta oikea? Haluanko tätä todella? Järki ehkä sanoo että pitäisi, mutta joku silti tökkii. Moni ehkä tunnistaa tilanteen.

Viime vuosina olen kokenut näitä tilanteita monesti ja näin jälkeenpäin täytyy myöntää, että juuri ne tilanteet, joissa olen vähääkään epäröinyt, ovat tavalla tai toisella osoittautuneet myöhemmin virheaskeleiksi tai valinnoiksi, jotka eivät syystä tai toisesta olleetkaan minua varten. Toisaalta taas ne valinnat, joissa olen luottanut ”sydäntuntumaan” ja intuitiooni, ehkä jopa joutunut voittamaan pelkoja ja olemaan rohkea, ovat taas osoittautuneet päätökskiksi, jotka ovat johtaneet semmoiseen ”asioiden pitikin tapahtua näin”-tilaan ja johdattaneet elämässä uusille urille. Uskon, että moni tekee elämässään päätöksiä pääasiasssa juurikin järkeen pohjautuen. Ja älkää nyt käsittäkö väärin, en missään nimessä kannusta ketään oikeasti uhkarohkeisiin tilanteisiin, jotka vaarantavat taloutesi, ihmissuhteesi tai terveytesi, vaan enemmänkin kuuntelemaan omaa itseään vaikkapa niiden arjen pienten päätösten edessä. Myös järkeä täytyy kuunnella, mutta intuitio voikin toimia tietynlaisena työkaluna sen ohella.

Eräs esimerkki tulee mieleen itseasiassa loppukesältä kun olin haastattelussa tulevien opintojeni ohelle erääseen osa-aikaiseen tehtävään yritykseen, joka on ollut itselläni pitkään kiinnostava potentiaalinen työnantaja ja jossa olin viime vuodenvaihteessa yhdessä toisessa rekryssä. No, en olisi voinut ottaa paikkaa vastaan, koska työn jaottelun kanssa olisi tullut haasteita tulevien opintojeni suhteen. Kyllähän se harmitti kertoa, että valitettavasti ei nyt onnaa. Keskustelimme kuitenkin tovin eräästä aiheesta, joka aiheuttaa edelleen ihmetystä. Miksi aikanaan irtisanouduin työstäni pankissa? Olitko siis vakituisessa työsuhteessa? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen kohdannut viime vuosina useaan otteeseen. Vastaukseni on yleensä ollut, että työskenneltyäni about 6 vuotta putkeen suurissa konserneissa vakuutus-ja rahoitusalalla, alkoi äitiyslomani aikana mielessä kypsynyt ajatus kokeilla jotain muuta tuntua yhtäkkiä oikealta.

Hyppy uuteen, tuntemattomaan. Silläkin riskillä, että luopuisin vakaasta ja vakituisesta työpaikasta. Esimerkiksi tuon päätöksen kohdalla kuuntelin intuitiotani ja lopulta myös luotin siihen. Vaikka työelämä ja ajatukset tulevaisuuden urakehityksestä ovat viime vuosina jo kokeneet pientä muutosta, ajattelee yllättävän moni edelleen, että ura on jatkumo, joka alkaa vakituisesta tehtävästä yrityksessä x ja siitä sitten edetään samaa rataa hamaan tappiin asti. Enkä tietysti väitä, että tämä olisi väärin. Jokaisen ura, mielenkiinnon kohteet ja tavoitteet ovat erilaisia, kuten me ihmisetkin. Silti tuntuu vakituisesta pitkäaikaisesta työpaikasta luopuminen olevan edelleen monelle valtava ihmetyksen aihe. Itse en taas (enää) näe siinä mitään kummallista.

Maailma muuttuu ja näen itse (oman) työelämäni eri vaiheina, kausina, joista jokainen antaa jotakin uutta. Haastaa ja opettaa. Auttaa luomaan suhteita, kehittymään ja sitten taas viemään uusille urille. Vielä viisi vuotta takaperin näin itseni juurikin tyyppinä, joka haluaa luoda uraa samassa yrityksessä yli kymmenen vuotta ja mennä sillä tiellä. Yhtäkkiä se ei kuitenkaan enää tuntunut oikealta, ainakaan siinä hetkessä. Ja sillä tiellä sitten ollaankin. Juurikin intuition viemänä ja omaan elämääni on tuo päätös tuonut valtavasti upeita asioita ja mahdollisuuksia, jotka eivät muuten välttämättä olisi olleet mahdollisia. Palatakseni vielä tuohon tilanteeseen, jossa keskustelin aiheesta haastattelun tiimoilta, oli palaute kunnioittava ja ehkäpä jopa oivaltava. Epämukavuusalueelle hyppääminen ja pieni riskinotto voi joskus palkita suurestikin. Jos vain luottaa fiilikseen, että tämä on se,  mitä haluan juuri nyt. Eikö mielekkään elämän tarkoitus olekin tehdä juuri niitä asioita, jotka kiinnostavat ja tuntuvat oikeilta juuri silloin? Muutenkin kuin työelämän kohdalla.

Uskonkin, että yhä useampi 80- ja 90-luvuilla syntynyt ajattelevat urasta enemmän juurikin niin, että ovat oman polkunsa kulkijoita ja ”perinteistä” urapolku-ajatusta kenties vierastetaan. Yhä useampi haluaa tehdä asioita, joita oikeasti haluaa, eikä niitä, joiden suhteen kenties muilla oli odotuksia. Itse en näe väärää urapolussa, jossa oma mielenkiinto kohdistuu pariin tai useampaan osa-alueeseen, joiden parissa haluaa kehittyä ja edetä. Koskaan ei ole liian myöhäistä mennä itseensä ja pohtia, että mikä minua kiinnostaa, missä vahvuuteni ovat ja mikä minusta tuntuu ”oikealta”?

Aihe ehkä vähän lähti rönsyilemään työelämän puolelle, mutta intuitiota voi harjoitella ja vahvistaa myös aivan arkisissa asioissa. Antaa fiiliksen viedä lenkillä niihin paikkoihin mihin ”vaisto vie”, haahuilla kaupungilla, viettää säännöllisesti rauhallisia hetkiä itsekseen, jolloin voi hyvällä lykyllä kiteyttää ajatuksiaan tai oivaltaa jotain, mitä hektisessä arjessa ei ole tullut ajatelleeksi. Itselleni semmoiset arjen hetken mielijohteesta tehdyt extempore-jutut ovat parhautta ja olen kokenut ne juurikin jonkinlaisina intuition vahvistajina. Mielestäni pitäisikin arjessa muistaa raivata myös sitä luppoaikaa juuri noille aikatauluttamattomille haahuiluhetkille, jotka voivat johtaa vaikka mihin,  vaikkei sitä siinä hetkessä uskoisikaan. Heh, muistin juuri, että esimerkiksi itselläni oli vajaat kolme vuotta sitten juuri tämmöinen haahuiluhetki erään lounastaukoni jälkeen, jolloin täysin sattumalta ja intuition saattelemana kävelin sisälle lankakauppaan. Siitäpä lähti uudelleen esimerkiksi neuleharrastus, jonka parissa olin ollut viimeksi yläasteella. Ja sillä tiellä ollaan edelleen!

Teettekö te arjessa päätöksiä intuitioon pohjautuen?

Tai kiinnostaako sen vahvistaminen? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Matkailun vuosi 2020? Forget it, nyt pysytään Suomessa!

Elokuu on alkanut kieltämättä jotenkin ristiriitaisin fiiliksin. Ensinnäkin valehtelisin jos väittäisin, ettei tuleva syksy mietitytä mahdollisen tulevan uuden aallon suhteen, varsinkin näiden viime päivien jälkeen. Muutenkin tuntuu, että moni asia on kesän aikana junnannut paikallaan, joka on aiheuttanut jonkinlaista kärsimättömyyttä. En missään nimessä halua tehdä blogistani tämmöistä koronapäiväkirjaa (kuten ehkä keväällä siihen suuntaan mentiin), enkä muutenkaan koe olevani mikään hysteerinen koronapelkoinen, mutta kieltämättä olen ollut jo usean viikon ajan huolissani ihmisten välinpitämättömyydestä, kieltämättä myös hieman vihainen.

Käytin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa julkista liikennettä puoleen vuoteen ja reaktioni oli jotenkin järkyttynyt. Kukaan ei välitä. Siis mistään. Ihmiset tönivät, poukkoilevat ja kävelevät päin kun viimeistä päivää. Noiden kahden lähijunalla kuljetun keskustamatkan jälkeen päätin, etten hetkeen astu jalallani junaan, ellei nyt ole hoidettavana jotain aivan välttämättömiä asioita. Eilen päätin sitten ajaa pyörällä Kallioon ja takaisin tapaamaan Juttaa (ekaa kertaa puoleen vuoteen, apua!), vain siksi että ajatus junasta nyt ihmisten toimistolle paluun jälkeen ahdisti. Olihan se aikamoinen matka kieltämättä ja ajoin eilisen aikana yhteensä 30 kilometriä, haha 😀 Saa nähdä miten hoidan ensi viikon pakolliset menot keskustaan! Ehkäpä innostun taas pyörällä, vaikka siinä matkan varrella ehdinkin muutamaan otteeseen tuumata, että mihin helvettiin ryhdyinkään. Selässä about 10kg kiloinen reppu ja takana vielä aamun 8 kilsan juoksulenkki. Okei, ei ehkä näin.

Eikä nyt varmasti yllätä, että olen jo parin kuukauden ajan seurannut tilannetta säännöllisesti mm. päivän Hesarin lukujen varjossa ja ollut jo pitkään sitä mieltä, että tartuntalukemat lähtevät aivan varmasti taas pian nousuun. Samalla olen myös ollut järkyttynyt siitä, kuinka moni on nähnyt tarpeelliseksi tässä tilanteessa lähteä ulkomaille puhtaasti lomamatkalle ja viis välittää vapaaehtoisista karanteeneista kotiinpaluun jälkeen. Osallistua joukkotapahtumiin, käydä baarikierroksilla ja elää muutenkin kuin mitään ikinä ei olisi tapahtunutkaan. Ihmisten ajattelemattomuus on juurikin se, joka edesauttaa tilanteen ajautumista huonoille urille ja luulisi, että se kevään jälkeen olisi meille jokaiselle selvä juttu. Ilmeisesti ei kuitenkaan. Voisin heittää tähän muutaman mielipiteen ihmisten itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, mutta en lähde sille tielle.

Juuri tällä viikolla vertailin HS:n taulukon tartuntalukemia eri Euroopan maissa, jossa Suomi loisti yläpäässä pienimmillä tartuntaluvuilla väestöön suhteutettuna. Tällä hetkellä mahdollisuus saada tartunta täällä on suhteellisen pieni, mutta tilanne ei ehkä hetken päästä ole enää yhtä hyvä. Varsinkin jos porukka ravaa reissuissa viis karanteeneista välittäen, eikä ajatustakaan siitä, että voisi tehdä sen edes muiden vuoksi. Meistä jokaisen on helppo ajatella, etten minä ole tartuttaja, mutta siinä samalla voi juurikin kuka tahansa meistä olla oireeton tartuttaja ja täten myös potentiaalinen taudin levittäjä. En itse suostuisi tai keväällä suostunut karanteeniajan sisällä tapaamaan edes Ruotsista tulevia läheisiäni.

Jo keväällä päätin, että loppuvuosi 2020 kuluu todennäköisesti ilman yhtään ulkomaan matkaa. Tuolloin tuumailin, että jos tilanne syksyllä sallii, saattaisin harkita lyhyttä matkaa Pohjoismaiden sisällä Islantiin, Norjaan tai Tanskaan. Eipä mennyt aikaakaan kun nämäkin karsiutuivat pois listalta uusien tartuntojen myötä, eikä nyt edes harmita. Kuka nyt haluaisi riskeerata mitään tässä tilanteessa? Tai toivottavasti ei ainakaan kovin moni? Kuka tietää, ehkä koko ensi vuosikin kuluu täysin reissaamatta? Niin pitkälle en kuitenkaan vielä edes halua miettiä. Tietysti kaipaan matkailua ja haaveilen jopa päivittäin vanhojen reissujen perään miettien paikkoja, joita haluan nähdä ”sitten joskus”. Tällä hetkellä en kuitenkaan näe, että oma into matkustaa menisi suuremman asian edelle. Reissata kyllä ehtii tulevaisuudessakin.

En ole koko tämän vallitsevan tilanteen aikana kokenut, että minun olisi ”pakko päästä johonkin”. Vaikka rakastan matkailua, ei se mielestäni ole ketään kohtaan reilua juuri nyt ja ajattelin näin jo aikaisemmin kesällä ennen näitä viimeisimpiä tapahtumia. Poislukien tietysti kotimaan matkailun. Itse en halua olla oman matkakuumeeni vuoksi vaarantamassa omaa, läheisteni tai kenenkään muunkaan terveyttä. Alkukesästä kirjoittelinkin, etten myöskään koe tarpeelliseksi olla eturintamassa matkustamassa mihinkään tilanteessa, joka on edelleen monelta osin erittäin tulenarka. Ja toki, tilanne oli vielä kesä-heinäkuun vaihteessa hyvin erilainen ja myös rajoitettuun ulkomaan matkailuun suhtauduttiin jo huomattavasti myönteisemmin. En tuomitse niitä, jotka matkailurajoitusten vapauduttua varasivat matkoja sallittuihin kohteisiin. Päinvastoin, ymmärrän täysin ihmisten fiilikset ankean kevään jälkeen kun matkailua vihdoin avattiin. Monihan meistä ajatteli tuolloin, että pahin on ohi ja uskaltautui varailemaan reissuja ns. turvallisiin kohteisiin. Tilanne kuitenkin elää ja moni asia on jo toisin. En itse olisi henkilökohtaisesti uskaltanut kesällä ulkomaille, enkä uskalla nytkään.

Toivoisin, että yhä useampi voisi unohtaa ulkomaan matkailun edes loppuvuoden ajaksi. Ainakin nyt tämän kesäkauden jälkeen. Kiltit, jossei ole aivan pakko reissata, älä tee sitä. Tai jos niin, kunnioita myös meitä muita, kanna vastuusi ja pysyttele se 14 päivää karanteenissa, vaikka se ikävältä tuntuisikin. Edes meidän muiden vuoksi, mistä tahansa maasta sitten palaatkin. Vaikka kohdemaa täyttäisikin sallitun matkailun puitteet, saattaa maa kuitenkin sallia matkailua myös korkean riskin maissa, joka taas mahdollistaa altistumisen kohteessa näiden matkailjoiden kautta. Ja luultavasti juuri tämä on osasyynä uusien tartuntamäärien kasvuun. Näen henkilökohtaisesti jo pelkästään lentoasemat ja lennot itsessään riskinä, reissasit sitten mihin tahansa. Jos itse saisin päättää, suositeltaisiin kahden viikon karanteenia jälleen aivan kaikille ulkomailta palaaville (hyvin mahdollista, että tähän tuleekin pian muutos!). Itseäni jännitti aivan tarpeeksi jo junamatka Jyväskylään 😀

Kesän aikana olen itsekin rohkaistunut vihdoinkin elämään normaalimmin. Käynyt esimerkiksi (aamuisin kun siellä ei hyvällä lykyllä ole lisäkseni ketään) meidän hiljaisella lähi-kuntosalilla, jonne kannan mukanani aina käsidesin ja pesen muutenkin käteni about viidesti treenin aikana ja työnnän vesipulloni tiskikoneeseen pestäväksi jokaisen treenin jälkeen. Kulkenut muutaman kerran julkisilla, käynyt pari kertaa kirjastossa, muutaman kerran ravintoloissa ja kahvilassa. Tuntenut hyvää mieltä siitä, että poikamme on kesän aikana iloinnut ikäistensä seurasta päiväkodissa keväällä kotona vietettyjen kuukausien jälkeen. Nyt olen myös vihdoinkin itse nähnyt asteittain ystäviäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Ihan jo puhtaasti siksi, että kökötin käytännössä kokonaiset kolme kuukautta kotona karanteenin omaisissa oloissa ja kyllähän se kieltämättä jo alkoi ahdistaa. Kevään tilanne kolkuttaa kuitenkin edelleen jatkuvasti takaraivossa, pyrin välttämään ihmisjoukkoja, turhia kontakteja ja muutenkin pitää parhaani mukaan maalaisjärjen mukana arjessa. Kyllähän se harmittaa jos tilanne etenee siihen, että rajoituksiin palataan ja syksy jatkuu samanlaisen kotona kököttämisen parissa kuin kevätkin. Itse olen elätellyt toivoa syksyn jo perinteeksi muodostuneesta Pyhä-Luoston reissusta, mutta tällä hetkellä en jotenkin uskalla suunnitella edes sitä sen pidemmälle.

Itseäni harmittaa suuresti se, mitä koronapandemia on tehnyt juuri matkailusektorille ja useilta kotimaisilta matkailualan toimijoilta on vedetty matto jalkojen alta turistiliikenteen tyrehtyessä. Toki tässäkin on aina monta puolta. Ulkomaan matkailun tyrehtyminen uudelleen asettaa jälleen kerran lentoliikenteen hankalaan asemaan ja tarkoittaa yhä uusia lomautuksia ilmailualalle täällä Suomessakin. Toisaalta taas ulkomailta tuodut tartunnat riskeeraavat kotimaista matkailua, joka on kesän aikana vihdoinkin vilkastunut ja asettaa kotimaisen turismin jälleen kerran ahdinkoon, jonka seuraukset voivat olla taloudellisesti kevättäkin vakavammat. Tästä huolimatta aion itse (varovaisin mielin ja tilannetta seuraten) panostaa juurikin siihen kotimaan matkailuun, tietysti sillä oletuksella, ettei myös Suomen sisäistä matkailua määritellä riskiksi.

En kuitenkaan halua manailla tästä mitään katastrofia ja toivonkin, että varhaisella reagoinnilla ja toimenpiteillä saadaan tilanne kuriin, eikä jouduta takaisin kevään poikkeusoloihin. Kieltämättä syksy kuitenkin mietityttää monelta osin. Nyt on ehkä siis hyvä aika panostaa niihin positiivisiin juttuihin, joista rakentaa turvaa syksyn varalle 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.