Olen absolutisti – mutta miksi se jaksaa ihmetyttää?

Vappu lähestyy ja vaikka tänä vuonna toivotaankin vappujuhlinnalta kokoontumisen välttämistä, luulisin alkoholin kuitenkin olevan osa monen vappujuhlintaa tänä(kin) vuonna. Eikä siinä, en tosiaankaan ole mikään paasaaja ja luotan siihen, että valtaosa suomalaisista osaa hoitaa homman tänä vuonna fiksusti, suuria kokoontumisia, vappupiknikejä ja erityisesti niitä känniövereitä välttäen, joista erityisesti juuri vappuna aina muistutellaan. Muiden juominen ei ole todellakaan itseltäni pois tai häiritse niin kauan kun se ei vaikuta omaan elämääni. Tai toisaalta aiheuta ahdistavaa painetta siitä, että pitäisi juoda ryhmän mukana, jossei oikeasti halua. Saisin luultavasti kasaan kokonaisen kirjan kreiseistä, enemmän tai vähemmän hauskoista kännikommelluksistani (hehheh) ja maailmanluokan krapuloistani, mutta säästänpä teidät niiltä ainakin tällä kertaa. Sen sijaan halusin tänään kirjoittaa ajatuksia juomattomuudesta ja siitä, kuinka olen ryhtynyt (kaikkien näiden vuosien jälkeen) absolutistiksi, noin niinkun virallisesti. Tadaa! 😀

Baarissa joskus 2009 😀 Tein instaan (@iines) eilen throwback-pläjäyksen vanhoista kuvista, tämä yksi niistä 😀

En ole tainnut käsitellä aihetta blogissa aikoihin – vaikkakin samaan aikaan ehkä pidän jotenkin täysin itsestään selvänä, että te lukijat kyllä tiedätte, etten juo käytännössä ollenkaan. Tätä nykyä tituleeraankin itseäni (joidenkin mielestä jopa hieman radikaalisti) absolutistin tittelillä ja arvatkaa miksi? Olen yksinkertaisesti todennut sen kaikkein helpoimmaksi tavaksi vältellä kaikkia ahdistavia selittelyitä ja kiusallisia tilanteita sen suhteen, miksi en juo alkoholia.

Aloin oikeastaan vasta viime vuoden aikana ystäväni kannustuksesta käyttää termia ”absolutisti” ja todennut sen parhaimmiksi päätöksiksi ikinä. Olin vuosia tuskaillut sen kanssa, etteivät monet tunnu ottavan asiaa lainkaan tosissaan kertoessasi, ettet nyt vain tällä(kään) kertaa juo. Harvat alkavat väittelemään, yllytysyrityksiin tai niihin ajoittain helvetin ärsyttäviin ja uuvuttaviin ”no hei, yksi vaan”, ”oot hauska kun oot juonut” tai ”haluan kyllä nähdä sut kännissä!”-jankkauksiin sen jälkeen kun on kertonut olevansa absolutisti. Ja juuri nuo jankkaukset ovat niitä, jotka ovat vuosien varrella tuottaneet minulle sosiaalisissa tilanteissa ahdistusta ja tunnetta siitä, että ulkopuolelta painostetaan juomaan, vaikka kaikkein vähiten haluaisin.

Näissä tilanteissa heitetään ilmaan mm:

Raskauskortti- tottakai!

Ai mitenniin et juo?! Hei yksi nyt vaan..

Erinäiset heitot siitä, kuinka yhden juomattomuus nyt pilaa koko illan

Ja yleisesti kaikki ahdistavat painostusyritykset, kuten ”kyllä me saadaan sut vielä juomaan!”

+ Monia muita 😀 (saa jakaa myös teidän kokemia!!)

En oikeastaan edes muista milloin olisin viimeksi juonut alkoholia. Pari kertaa vuodessa saatan joutua tilanteeseen, jossa hörppään jostain alkumaljasta yhden pienen siemauksen vain koska en aina kehtaa kieltäytyä. Kokonaisen alkoholijuoman (eli esim. tölkillisen siideriä tai lonkeroa) olen muistaakseni juonut kesällä 2015 eräissä häissä (eikun hetkinen – työpaikan pikkujouluissa 2017, sen jälkeen makasin seuraavan päivän koomassa sängyssä. Siis yhden – kahden  siiderin jälkeen). Sitä ennen olen ollut ystävien kanssa viettämässä iltaa niin, että olen ollut ns. humalassa, viimeksi joskus kevät-talvella 2015. Sitä ennen taisikin olla lähes vuoden tauko edellisestä kerrasta (vaikkakin jo ennen tätä join usean vuoden ajan varmasti maksimissaan 1-2 kertaa vuodessa), mutta näiden viimeisten viiden vuoden aikana en ole juonut käytännössä ollenkaan, eipä ole käynyt edes mielessäni. Nuorempana kyllä join ja kävin paljonkin baareissa. Myönnän, että olin monesti melko humalassa. Lisäksi ahdistun humalaisten ihmisten seurasta ja vältän näitä tilanteita aina kun pystyn. Nämä seikat ovat saaneetkin minut vähentämään juomista pikkuhiljaa ja pohtimaan yleisesti koko tätä hommaa alkoholin ympärillä.

Tästä huolimatta kaipaan välillä illanviettoja ja jopa baari-iltoja niin, että olisin selvinpäin. Nykyään vain olen liian mukavuudenhaluinen viikonloppuja kotona viettävä ja aikaisin yöunille kömpijä, joten nämäkin suunnitelmat ovat kirjaimellisesti jääneet suunnittelun tasolle. Oikeastaan jopa nykyään ahdistun siitä kun joudun viettämään iltaa myöhään kaupungilla ja raahautumaan kotiin edes yhdeksän-kymmenen jälkeen. Kotona rauhassa nyt vain on ihanaa ja mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus siihen mikä itsestään tuntuu hyvältä, ilman että joutuisi aina myöntymään muiden iloksi kompromisseihin, jotka ahdistavat itseään. Perhe-elämä on siitä ihanaa, että on oikeasti pätevä syy jäädä kotiin, eikä tuntea siitä huonoa omaatuntoa.

2012 eräissä kemuissa, joihin liittyy muutamakin kreisi muisto 😀

Eniten juomattomuudessa kuitenkin edelleen häiritsee seikka siitä, kuinka se tuntuu rassaavan about kaikkia muita. Edelleen näiden vuosien jälkeen jaksan ihmetellä sitä, kuinka toisen alkoholittomuus voi edelleen olla jonkinlainen ”ongelma” tai poissa juuri näiltä muilta ihmisiltä. Miksi kaikkien pitäisi juoda alkoholia? Tai miksi sen pitäisi olla ns. normaalia tai jopa perusolettamus, josta poikkeava on jotenkin ”outoa” tai asia, jota pahimmassa tapauksessa ei kunnioiteta lainkaan. Vuosi toisensa jälkeen jaksan ihmetellä sitä, kuinka alkoholi on meille suomalaisille ns. ”laillinen huume”, jota jaksetaan ihannoida ja jonka kulutusta jaksetaan normalisoida, huolimatta siitä, että se aiheuttaa suomalaisille huomattavasti kansanterveydellisiä ongelmia. Toki, monelle on helpompi rentoutua ja rohkaistua sosiaalisesti kun on ”alla pari”, mutta samalla kuitenkin on surullista, että näin on. Kulttuurillisesti on suomalaisten alkoholinkäyttö ja suhtautuminen siihen hyvin poikkeuksellista moneen muuhun maahan verrattuna, vaikka varmasti valtaosa meistä onkin niitä kohtuukuluttajia, jotka rentoutuvat viinilasillisen parissa.

Itsekin olen oikeasti joskus yrittänyt opetella siihen ”yhden viinilasin”-tapaan, lähinnä sosiaalisista syistä, mutta jotenkin en näe ITSE siinä järkeä. Viini on mielestäni pahaa ja lasillinen ei jostain syystä rentouta ainakaan minua, vaan saa ennemminkin epämääräisen hömelön olon, joka on lähinnä epämukava.  Siispä vesi tai vissy on itselleni täysin ok. En henkilökohtaisesti koe alkoholin tuovan elämääni juurikaan mitään positiivista (okei, toki monia hauskoja muistoja näin jälkeenpäin mietittynä :D), vaan enemmänkin huonoa oloa ja niitä seuraavan päivän oloja, joista kestää parikin päivää selvitä. Tähän voisin myös mainita, että usein kun olen selittänyt ulkopuolisille tarinoitani niistä darroista, ei minua monestikaan uskota, vaan jutut on monestikin kuitattu semmoisella ”hei, ihan perus!”-heitolla ja tiedän todellakin, ettei kyse ole siitä. Joskus olen oikeasti pelännyt kuolevani krapulaan tavallisen baari-illan jälkeisenä päivänä ja kerran olin oikeasti jo soittamassa ensiapuun koko päivän oksentelun jälkeen. Ja nämä tappo-krapulat ovat tulleet kuvioihin juurikin sen jälkeen kun on yleisesti vähentänyt juomista ja baareissa käymistä, joskus reilu parikymppisenä. Lähivuosina olenkin pohtinut, että onko syy esimerkiksi jonkinlaisessa alkoholi-yliherkkyydessä.

Tiedän, että kantani tähän saattaa jonkun korvaan kuulostaa hieman radikaalilta, mutta pointin ei ollut tarkoitus olla paasaava, vaan enemmänkin alleviivata muiden valintojen kunnioittamista. Seuraavan kerran kun seurueessa on henkilö, joka syystä tai toisesta kertoo, ettei halua juoda, kunnioita päätöstä, äläkä alennu painostamistekniikkaan – ystäväsi varmasti arvostaa tätä 🥂

 

Kuulisin mielenkiinnolla, että löytyykö teiltä kokemusta esimerkiksi juomiseen painostamisesta?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 33 kommenttia.

Lempparismoothie ja ruokailurytmin muutoksia

Yksi parhaista jutuista tällä ja viime viikolla on ollut paluu smoothieihin! Niistä on nimittäin tullut pidettyä aivan liian pitkä tauko, vaikka joskus aikanaan tein smoothieita päivittäin. Jostain kumman syystä on smoothien tekeminen ollut viime vuosina mielessä jotenkin työläänä, vaikka loppupeleissä on maailman yksinkertaisin juttu ikinä 😀 Olen noudattanut parin viikon ajan 16/8-pätkäpaastoa niin, että ruokailen päivittäin 8h aikaikkunassa ja paastoan 16h. Tuumailin pätkäpaaston testaamista jo viime vuoden puolella, muttei arjessa jostain syystä (mukamas) tullut hyvää hetkeä sen kokeiluun. Jo kuuden maissa herätessä kun tuntui jotenkin tuskaiselta ajatukselta joutua odottelemaan vielä tuntitolkulla ennenkö voisi syödä mitään. Nyt kun on tullut korona-arjessa nukuttua pidempiä yöunia ja muutenkin myöhempään niin on tämäkin sujunut siinä ohella melko vaivattomasti.

Paastoaminen 16h ajan kuulostaa ehkä hurjemmalta kuin mitä on, vaikka joskus tuosta 16/8-kaavasta joustankin. Pyrin pitämään paaston vähintään 14h mittaisena. Käytännössä menee tämä niin, että syön illalla viimeistään klo 20 ja aamulla sitten yleensä klo 10-12 välillä smoothien. Lounaan syön yleensä iltapäivästä ja päivällisen klo 18-19 välillä. Syy, miksi olen jo pidemmän aikaa miettinyt pätkäpaaston testaamista on kokeilla, jos siitä olisi apua mm. vatsan turvotuksiin, jotka ovat taas kerran vaivanneet tässä lähikuukausina. Voin raportoida tilanteesta vaikka myöhemmin kun alla pidempi jakso paastoilua.

Sitten takaisin smoothie-juttuihin! Meidän napero ei (ainakaan vielä toistaiseksi) niistä ole innostunut, mutta olen ollut jotenkin iloinen, että niistä on muodostunut minun ja miehen yhteinen aamurutiini, hahah. Itse toimin meillä smoothievastaavana ja toistaiseksi olen pyrkinyt mahdollisimman monipuolisiin semi-vihersmoothieihin. Veikkaan nimittäin, että jos heittäytyisin heti täysillä vihersmoothieihin, voisi tulla hieman sanomista. Näihin kun en nykyisiinkään käytä minkään sortin makeutusta. Aineksina olen käyttänyt kotimaisia marjoja (tyrni, mustikka, mustaviinimarja, mansikka), tuorepinaattia, banaania, mangoa, turkkilaista jugua, mantelimaitoa, avokadoa ja muuta sekalaista mitä on tullut napattua kaupasta tai löytynyt kaapeista. Lisään mukaan lisäksi aina hamppurouhetta ja esimerkiksi kurpitsansiemeniä, välillä vähän moringaa tai chiansiemeniä jos on sattunut löytymään. Oma suosikkini on ehdottomasti ollut pinaatti, jota tungen nykyään muutenkin ihan kaikkialle, esimerkiksi kasvisten sekaan ja munakkaan väliin 😀 Myös lehtikaalia olen testannut smoothien seassa. Seuraavaksi pitää yrittää metsästää selleriä kaupasta lisättäväksi mukaan!

Oma lempparini on seuraavanlainen:

1 banaani

2 kiwiä

1 pieni avokado

iso kourallinen tuorepinaattia

pieni kourallinen tyrnimarjoja

mangokuutioita (en mittaa, mutta ehkä noin 1,5dl)

turkkilaista jugua (noin 1,5dl)

loraus mantelimaitoa

1 tl hamppurouhetta ja kurpitsansiemeniä

Ainekset sekoitetaan tasaiseksi blenderillä tai kulhossa sauvasekoittimella ja kaada valmis smoothie laseihin. Ohjeesta tulee noin kaksi annosta. Tämä on ollut jo ikuisuuden yksi suosikeistani pienin variaatioin!

Tätä ennen on aamiaisrutiinini jo pitkään ollut kahden munan munakas tomaatin ja kurkun kanssa. Ehkä jo ihan aikakin pitää tästä pientä paussia ja saada pientä vaihtelua. Ainiin ja chiavanukasta pitäisikin tehdä pitkästä aikaa, kaapissa ei olekaan hetkeen ollut chiansiemeniä, niin ovat jääneet hieman vähemmälle. Jos vähähiilarinen chia-tuorepuuro kiinnostaa, niin aikaisempi helppo ohjeeni löytyy täältä!

Kuuluvatko smoothiet teidän arkeen tai aamuun? ✨

 

Tai onko teillä vinkata jostain ylivoimaisista aineksista näiden mainitsemieni lisäksi? 🥑🥝🥭🍌

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Korona tulee, mutta elämä jatkuu

Emme ole voineet täällä maapallon toisellakaan puolella välttyä Suomen koronatilanteelta ja uutisoinnista sen ympärillä. Halusin kirjoittaa aiheesta hieman omia ajatuksia ja mietinkin tänään, miten tekisin sen niin, etten pahoittaisi kenenkään mieltä vakavalla aiheella. Viime päivinä on tuntunut oudolta päivittää someen ”normaalia elämää” ilman, että ottaisi jollain tapaa kantaa koronatilanteeseen, vaikka totuushan tietysti on, että elämää jatkuu tästäkin huolimatta. Olit sitten Suomessa tai täällä toisella puolella. Suomalaisena kun ei ole oikein voinut välttyäkään siltä tilanteelta, mikä Suomessa juuri tällä hetkellä on käynnissä.

Postauksen kuvituksena on hieman ohi aiheen puhelinkuvia täältä Raglanista, koska en tähän hätään keksinyt muutakaan kuvitusta. Pahoittelut siitä!

Valehtelisin, jos väittäisin ettei uutisten lukeminen tällä hetkellä ahdista, vaikka totuus ehkä onkin, ettei tämä meidän perhe juuri tällä hetkellä voi täältä käsin tilanteelle oikein mitään tai joudu kantamaan juuri tänään asiasta niin paljoa huolta kuin te, ketkä olette fyysisesti Suomessa. Siksi olenkin miettinyt, että pitäisikö rajoittaa uutisten lukemista hetkeksi nyt kun olemme ns. onnekkaassa tilanteessa ja kaukana ”tapahtumakentästä”? Toki koronavirus on realiteettia myös täällä Uudessa-Seelannissa, mutta tällä hetkellä on varmistuneita tapauksia joitakin (alle 10), jonka vuoksi ei asiasta kohista täällä juuri ollenkaan ja tilanne mielestäni melko rauhallinen. Jossen lukisi Suomen uutisointia tai seuraisi suomalaisia somessa, en täällä edes muistaisi koko koronavirusta.

Tietysti meitäkin täällä kovasti mietityttää kotiinpaluu ja se, mikä tilanne on parin viikon päästä? Joudummeko edelleen kahden viikon karanteeniin? Onko paluun lykkääminen hieman myöhemmäksi mahdollista, jos tilanne vielä pahenee? Onko edes suositeltavaa tulla Suomeen? Tuleeko mieleen edes viedä lasta päivähoitoon? Rehellisesti viettäisin mielelläni täällä vaikka vielä kuukauden pidempään, mikäli se vain olisi mahdollista. Toki tilanne voi milloin tahansa muuttua täälläkin, mutta riski siihen varmasti pienenee, mikäli tilanne muualla maailmassa saadaan lähiviikkoina hallintaan. Muihin kysymyksiin osaa tuskin kukaan tällä hetkellä vastata.

Suhtaudun itse yllättävän rauhallisesti koko tilanteeseen, vaikka toki tiedostan olevani siinä suhteessa hyvin eri tilanteessa moneen muuhun, etten ole tällä hetkellä Euroopassa. Olen pyrkinyt suhtautumaan tilanteeseen ”järki käteen”-periaatteella, koska eipä tässä nyt muutakaan voi. Maalaisjärki käteen ja jokaisen fokus niihin omiin asioihin, joille voit tehdä jotain. Noudattaa käsihygieniaa, tehdä mahdollisuuksien mukaan etätöitä, välttää turhaa liikkumista ja julkisia paikkoja, varsinkin sairaana. Käsidesi on ollut meilläkin varsin ahkerassa käytössä aina siitä asti kun lähdimme Suomesta.

Pelko lisää pelkoa ja liiallinen hysterisointi asioista, joihin ei oikeasti voi itse vaikuttaa, voi jopa pahentaa tilannetta ja johtaa juuri siihen, että koko tämä homma ja erityisesti pelko ottaa vallan omasta elämästä. Se mitä jokaisen tulee tässä tilanteessa ymmärtää ja noudattaa, on juurikin se maalaisjärki, viranomaisten ohjeistukset ja luottaa siihen, että jos me kaikki toimimme reilusti muita ajatellen ja ohjeistuksia noudattaen, saadaan tilanne varmasti pian hallintaan. Siinä mielessä on kauhuskenaarioiden maalaaminen ollut positiivinen juttu, että ihmiset ovat tosissaan heränneet faktaan siitä, että nyt odotetaan tosissaan niitä konkreettisia toimia ja muutoksia toiminnassa – aivan jokaiselta.

En ole itse terveysalan asiantuntija, poliitikko tai muussakaan päättävässä tehtävässä, joten en näe siksi mitään syytä tehdä tilanteesta omia johtopäätöksiä, jossittelemaan tai paisuttelemaan paniikkia. Saati sitten lähtemään mukaan nettikeskusteluihin tai altistua tiedolle ja spekulaatiolle, joka ei perustu minkäänlaiseen faktaan. Se mitä tapahtuu, tapahtuu, eikä mielestäni tässä hetkessä ole varaa muulle, kuin täydelle vastuullle omista toimistaan. Tilanne on varmasti lähes meille kaikille uusi, harva meistä (ainakaan näin kolmekymppisistä) suomalaisista on ennen tätä joutunut poikkeustilaan. Kun (ehkä joskus) pääsen täältä Uudesta-Seelannista takaisin kotiin, olen valmis aivan hyvillä mielin viettämään vaikka kuukaudenkin kotona neljän seinän sisällä, mikäli tilanne sen vaatii.

Tähän väliin täytyy sanoa, että eniten tässä koko hommassa raivostuttaa juuri sen paniikin lietsominen ja yksi esimerkki tästä on hätävaran hamstraaminen, sekä varsinkin tämän viestiminen somessa. Tähän saakka kukaan viranomainen ei ole arvioinut tai viestinyt tarpeesta hamstrata kotiin hätävaraa (tai vessapaperia, lol) ja mielestäni on todella vastuutonta levittää sosiaalisessa mediassa paniikkia siitä, että kaapit tulisi täyttää viikkojen ruokatarpeilla pahimpaan varautuen. Haloo! Se on selvää, että kenen tahansa kotoa on hyvä löytyä ruokatarpeet muutamaksi päiväksi esimerkiksi juuri sairastumisen varalta, mutta joku raja tälläkin. Tyhjistä hyllyistä raportointi luo juuri sitä virheellistä kuvaa siitä, että kaupat tyhjenevät, tarvikkeet loppuvat ja jokaisen tulee toimia NYT vielä kun ehtii saada ruokaa kaappiinsa. Kaiken muun panikoinnin keskellä voi tämä tosissaan lisätä huolta erityisesti niiden keskuudessa, jotka jo muutenkin stressaavat tilanteesta. Kuka tahansa saa hamstrata ruokaa kotiinsa, mutta älkää lietsoko muita siihen.

Vähiten tilanteessa oikeastaan pelkään sitä, että itse saisin koronaviruksen (vaikken tietysti toivoisi sitä itselleni, perheelleni tai yleisesti kenellekään), mutta tietysti tilanne huolettaa muiden puolesta, jotka ovat riskiryhmää ja alttiimpiä jälkitaudille tai sairaalahoidon tarpeelle. Tilanne ei ole kertakaikkiaan kiva kenellekään. Kieltämättä tämä kaikki mietityttää esimerkiksi oman ja puolisoni työtilanteen osalta, sekä erityisesti juuri talouden suhteen. Kirjoittelin jo viime kesänä taantuman pelosta ja koko syksyn seurailin tilannetta. Kaiken varulta realisoin tammikuussa alkuvuoden kurssinousujen jälkeen suurimman osan rahasto-osuuksistani just in case ja nyt olen tyytyväinen päätökseeni, vaikka olenkin alkuvuodesta tehnyt myös uusia osakeostoja ja juuri viimeksi eilen merkitsin rahastoja (koska alemyynnit, jee 😀 ). Täytyyhän tästä jotain hyvääkin yrittää keksiä. Taantuman uhka on ollut päällä jo pitkään ja oma huoleni onkin se, millaiset seuraukset tilanteella voi olla talouteen maailmalla ja Suomessa, sekä yhteiskunnallisesti. Toivottavasti siis ainakin synkimpiä arvioita paremmat.

Oma ohjeeni tuleville päiville ja viikoille onkin seurata viranomaisten ohjeistusta, noudattaa hyvää hygieniaa, suhtautua asiaan maalaisjärjellä ja kaiken keskellä kuitenkin muistaa, että elämä jatkuu tilanteesta huolimatta.

 

Huolettaako korona ja miten itse suhtaudut tilanteeseen?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Elämää ja alkuvuoden pettymyksiä – näitä mietin juuri nyt

Hei Waihi Beachiltä! Saavuimme eilen Uuteen-Seelantiin ja kirjoittelen tällä viikolla ensimmäisiä kuulumisia täältä. Tänään halusin avata hieman mieltä painaneita asioita viime viikoilta ja kuukausilta. Juttuja, joita olen pohtinut paljon ja joihin ehkä vielä reissun aikana toivon jonkinlaista selkeyttä. Viime viikkoina on mielen päällä ollut useampikin asia, jotka ovat aiheuttaneet murhetta ja päänvaivaa. Olen harmaan talven keskellä odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Päivät ja viikot ovatkin tuntuneet menevän niin hitaasti aivan kuin loma olisi ollut vuosien, eikä viikkojen päässä. Päätin jo ennen lomaa, että haluan nyt ottaa hetken aikaa itselleni. Miettiä. Tai oikeastaan enimmäkseen olla miettimättä ainakaan liikaa. Vain olla. Antaa ajatusten jäsentyä ja kirkastua.

Alkuvuosi on kulunut vahvasti työstressin merkeissä. Tietynlainen epävarmuus tulevasta ja ajatukset siitä mitä oikeasti haluan tehdä, noin yleisesti ja elämäni kanssa ovat varjostaneet talvea. Kuten jo vuodenvaihteessa kirjoittelinkin, olen potenut jonkinlaista kolmenkympin kriisiä ja onnistunut samassa kyseenalaistamaan lähes kaiken muunkin lähinnä siltä kantilta, että sopivatko asiat x, y ja z omiin arvoihini. Tuo arvo-pohdinta onkin tässä ollut ehkä se suurin pähkinä. Monen asian suhteen voi listata sekä hyviä, että huonoja puolia, vaikka jokainen meistä ehkä mieluiten poimisi elämässä vain ne hyvät asiat omaan arkeensa. Vapauden, vakauden ja kaiken muunkin siltä väliltä. En silti liioittele ollenkaan todetessani, että muutamat viime kuukaudet ovat tuntuneet suorastaan siltä, että mikä tahansa mikä vain voi mennä pieleen – tottakai myös menee. Vaikka koenkin olevani monen asian suhteen onnekas, olen monesti lähiaikoina tuntenut itseni varsin epäonniseksi.

Sain tammikuussa pojalta sitkeän flunssan, joka lopulta äitiyi pitkittyneeksi poskiontelontulehdukseksi ja johti siihen, että painoin usean viikon ajan hommia pienessä kuumeessa ja pää juntturassa, koska ei oikein voinut muutakaan. Yrittäjänä ei paljoa saikutella, eikä minulla ole yksinkertaisesti taloudellisessa mielessä ollut mahdollisuutta sairastaa. Tämä onkin osoittautunut tässä reilun puolen vuoden aikana melkoiseksi haasteeksi kun teet ns. työntekijämäisesti hommia myös ulkoiselle taholle. Onhan se vähän perseestä ja ehdottomasti yrittäjyyden varjopuoli. Kun olet työsuhteessa, voit ilmoittaa olevasi kuumeessa ja levätä, mutta yrittäjänä ei homma ihan mene niin ja sovituista asioista on pidettävä kiinni. Homma on ollut melkoinen oravanpyörä. Stressaat siitä, että hommat täytyy hoitaa vaikka olisitkin sairaana, joka taas lisää stressiä ja kiirettä, johtaen siihen ettei paranemisprosessi oikein etene ollenkaan.

Tuon flunssakierteen ja levon puutteen myötä olen yksinkertaisesti ollut koko alkuvuoden todella väsynyt, jonka vuoksi kuukauden loma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. On tuntunut siltä, että vaikka olisin kuinka kipeä, niin jossen kiri kiinni hommiani, osuu kaikki vain omaan nilkkaani uusien deadlinejen ja stressin pukatessa päälle. Ja juuri niinhän se onkin, eikä ihanneajatukseni yrittäjyydestä ole ollut tämä. Tästä samaisesta syystä on postaustahti blogissa ollut hieman hajanainen, koska en pienen flunssan kourissa ole yksinkertaisesti jaksanut uhrata ajatuksiani millekään muulle kuin niille akuuteille asioille, jotka ovat vaatineet jonkinlaista reagointia ja puntarointia siellä omassa arjessa. Ja jollain ihmeen tuurilla saankin sitten jonkun megaflunssan heti kun pääsen kauan odotetulle lomalle 😀 Yksi teistä laittoikin ihanan viestin, että voisiko flunssa voinut olla kehon reaktio pitkittyneelle stressille ja kiireelle? Kun stressikuorma hellitti yhtäkkiä, oli kehokin ehkä jotenkin erityisen haavoittuvassa tilassa – uskon ehkä itsekin tähän teoriaan!

Päädyin siis vuodenvaihteessa siihen, että lopetan konsulttityöt yrittäjänä helmikuun loppuun juuri samaisen arjen haasteellisuuden vuoksi ja keskityn nyt toistaiseksi omiin kuvioihini. Ja oikeastaan on tilanne se, etten juurikaan tiedä tulevasta tai siitä, mitä seuraavaksi. Kieltämättä hieman ahdistaa ja pelottaa, ensimmäistä kertaa aikoihin. Hain kuukausi takaperin Norran lentoemäntäkoulutukseen, ensimmäistä kertaa itseasiassa koskaan, vaikka lentoemännän työ on aina ollut suunnilleen yksi kolmesta ammatista, joista ikinä olen haaveillut ja mistä edelleen ajattelen, että se olisi homma, johon sopisin erinomaisesti ja missä viihtyisin. Syynä tähän hakemattomuuteen on ollut lähinnä pituus (olen siis 158,5cm), jonka suhteen tosin ainakin Norra on tullut hakukriteereissä alaspäin (monilla lentoyhtiöillä on pituuskriteeri vähintään 160cm) ja aloin kirjaimellisesti itkeä bongattuani ilmoituksesta tuon seikan, joka on rassannut minua suunnilleen viimeiset 20 vuotta. Kuten nyt ehkä arvaattekin tästä tarinastani, en tosiaan päässyt haussa jatkoon ja seikkana ei varmasti auttanut se, että olin varannut kuukauden reissun juuri suunniteltujen haastatteluiden ajankohdalle. Kyllähän tuo pisti harmittamaan ja itkin koko hommaa täällä reissussa pariinkin otteeseen, vaikka nyt jokainen ehkä ymmärtää, ettei ole kyse mistään maailmanlopusta.

Silti harmittaa, koska olin jo ajatuksen ja käytännön tasolla ehtinyt järjestellä arkeani tuon mahdollisen rekryprosessin etenemisen kanssa yhteensopivaksi. En ole aikaisemmin tainnut avata mitään työnhakuun liittyvää seikkaa täällä näin yksityiskohtaisesti, mutta jostain syystä koin nyt, että halusin sen tehdä. Ehkä siksi, että tämä jotenkin kosketti minua pitkäaikaisena haaveena erityisen paljon ja koen tarpeelliseksi käsitellä seikkaa jollain tapaa. Rehellisesti olen työhistoriani aikana saanut useimmat paikat, joihin olen päässyt haastatteluun, jonka vuoksi tilanne ehkä harmittaa senkin vuoksi erityisen paljon, että homma tyssäsi jo alkuunsa, vaikkakin hakijoita olikin aivan ennätysmäärä tällä kertaa. Tällä hetkellä onkin fiilis lähinnä, että mitäs nyt sitten? Olen yhtäaikaa helpottunut siitä, että kevät on taloudellisessa mielessä mahdollista vain olla ja tuumailla näin yrittäjänä, mutta en kuitenkaan tunne, että edes haluaisin työn saralla haahuilla eteenpäin kuukausi kerrallaan, koska suhtaudun pohjimmiltani uraan kuitenkin melko systemaattisesti ja itselleni jo jonkun paikan hakeminen täytyy tarkoittaa sitä, että haluan tätä tosissani sen sijaan, että hakisin paikkoja aivan huvikseni. Hassua kyllä, nykyään tuntuu kuitenkin esimerkiksi palkkaus jopa aivan toissijaiselta asialta uraa pohtiessa, vaikka tietynlaista haastetta toki toivoisi, koska en koe pelkän bloggaamisen olevan työmielessä itselleni niin älyllisesti haastavaa, että jaksaisin tehdä vain sitä kovinkaan pitkään.

Hassua kyllä, olin aikalailla tasan vuosi takaperin hyvin samanlaisessa tilanteessa elämässä. Suurten kysymysten äärellä ja äimän käkenä yleisesti, että mitä nyt ja seuraavaksi. Olenkin huomannut, että oma elämäni noudattaa usein hyvin samanlaisia syklejä ja kausia. Niitä kun tuntuu, että oikeasti kaikki mahdollinen menee pieleen ja hetken päästä kaikki onkin yhtäkkiä aivan mainiosti. Hassua kyllä, usein nämä kaudet noudattavat juurikin samoja vuodenaikoja ja tuntuu, että olen usein samaan aikaan vuodesta aina niiden samojen elämää suurempien kysymysten äärellä. Kai se on elämää ja itse pyrin luottamaan siihen, että monesti (ainakin toivon mukaan) käy hyvin ja ajautuu viimeistään sattuman kaupalla juuri niiden sillä hetkellä oikeiden juttujen äärelle. Tai sitten vaan saa selkeyttä ajatuksiinsa ja hoksaa, että tämä on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä.

 

Tulipas sekalaisia ajatuksia ja pitkästä aikaa tämmöistä hieman syvällisempää pohdintaa kaikesta 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Suorittajan arkea ja kuinka olen pyrkinyt eroon suorittajan roolista?

Suorittaja. Käsite, joka on kuvannut minua täydellisesti ainakin suurimman osan elämääni ja jonka itse jossain määrin oivalsin vasta aikuisiällä. Tuo piirre, joka tuo myös paljon hyvää elämään ja varsinkin työhön, kuten esimerkiksi juuri kyvyn saada asioita aikaan, tunnollisuuden ja täydellisyyteen pyrkimisen niiden asioiden osalta, mihin ikinä ryhtyykään. Minäkin lukeudun niihin, jotka useimmiten kokevat huonoa omaatuntoa siitä, että on tekemättä ”ei mitään”. Vaikkakin olen parhaani mukaan pyrkinyt jo vuosia oppimaan tästä pois ja oikeastaan koko suorittajan roolista. Eihän se aivan helppoa ole ollut, mutta tänä päivänä voisin todeta, että olen vähemmän suorittaja kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

Millainen on sitten suorittaja? Entisen suorittaja-minäni ajattelumaailmaa kuvasi esimerkiksi se, että jokainen minuutti, työssä tai vapaalla, oli jollain tapaa pyrittävä käyttämään hyödyksi. Monesti ihmettelinkin niitä, jotka esimerkiksi kykenivät ottamaan töissä rennosti, lukemaan välissä uutisia, eivätkä tuntuneet ottavan mistään sen koommin stressiä. Eihän nyt niin voinut tehdä! Tässä esimerkki vajaan kymmenen vuoden takaa viikonlopun vapaapäivästäni ylitöitä sisältäneen viikon jälkeen: Monesti tein blogijuttuja, järjestelin kotona, lenkitin koiraa, tein perusteellisen monen tunnin siivouksen kotona ja keksin hoidettavia asioita niin kauan, kunnes rojahdin sohvalle todeten, etten jaksa kertakaikkisesti enää mitään. Elin näin vuosia, kunnes tajusin, ettei vapaa-ajan ole todellakaan tarkoitus olla jatkuvaa suorittamista – kun ei myöskään työn! Useimmiten oli vapaa-aikani velvotteiden ja to-do-listojen purkamista. Listoja, joille olisi keksinyt lisättävää aivan loputtomiin. Tiedättekö, kuten ne kaikki maailman randomeimmat jutut, joita on pitänyt hoitaa about vuodet, kuten käydä etsimässä varastosta joku ikivanha tavara x ja tätä rataa. Sama jatkui myös töissä.

Äitiys oli yksi niistä tapahtumista, jotka itselläni johtivat jonkinlaiseen silmien avautumiseen tämän suhteen. Onko tässä järkeä? Mitä sitten, vaikkei aina saisi kaikkea hoidettua heti pois alta? Ei tekeminen tästä maailmasta lopu, päinvastoin! Olen pikkuhiljaa pyrkinyt opettelemaan tietynlaista ”hälläväliä-asennetta” ja ajatusmaailmaa siitä, ettei työ ole koko elämä tai ei ole niin justiinsa, jossei aina ehdi tehdä suursiivousta ennen viikonloppua tai hoitaa jokaista to-do-listan ”ei oikeasti maailman tärkeintä asiaa” juuri siinä hetkessä kun oli suunnitellut. Nykyään olenkin oppinut laittamaan tuolle edelleen käytössä olevalle listalleni ne akuutit hoidettavat asiat, joilla on merkitystä esimerkiksi tällä tai ensi viikolla.

Se, mitä olen viime vuosien aikana oppinut on, että ensinnäkin jatkuva suorituskeskeinen on pidemmän päälle äärimmäisen kuluttavaa, vaikkakin itse suorittaminen ja asioiden valmiiksi saattaminen tuntuu myös palkitsevalta, sekä näin ollen toimii tietynlaisena motivaattorina itse suorittamiselle. Saan valtavaa palkitsemista ja hyvää mieltä siitä, että saan asioita hoidettua ja nän tekoni konkreettisen tuloksen. Tämä onkin ehkä juuri se suurin motivaattori ja samalla ansa suorittajalle. Hyvää mieltä, mielenrauhaa ja tietynlaista hyväksyntää itselleen haetaan usein aikaan saatujen asioiden kautta. Laiskottelusta kun tulee vain huono omatunto.

Myös tietynlainen työ on todella huonoksi suorituskeskeiselle ihmiselle, ainakin näin oman kokemukseni mukaan. Esimerkkinä tehtävät, joissa tekemisen delegointi muille on mahdotonta tai vaikeaa silloin kun hommaa on liikaa. Pitkät tai lukuisat projektit, joissa ei loppua näy ja jotka sisältävät yllättäviä käänteitä, jotka vain lisäävät tehoja suorittamiseen. Suorittaja kun murehtii ja stressaa eniten juuri niitä tekemättömiä töitä, jotka pahimmassa tapauksessa ovat vain ja ainoastaan hänen harteillaan. Monessa tapauksessa ainakin voi tuntua siltä. Pahin vihollinen on ehkä kuitenkin riittämättömyyden tunne. Se, että teet parhaasi, mutta koet silti, ettet tee asioita tarpeeksi hyvin. Tässä on ainekset todelliseen itsensä uuvuttamiseen suorittajalle.

Voisin näppituntumalta todeta, että suorittajaluonteisella yrittäjällä on parhaimmat motiivit ja ainekset menestykseen kun taas helposti stressaantuvalle suorittajalle sopii parhaiten työ, joka on selkeästi erillään muusta elämästä ja semmoista, jonka voit helposti jättää työpaikalle lähtiessäsi kotiin. Tiedostan itse selvästi esimerkiksi työhistoriaani tuumaillessani ne tehtävät, jotka ovat aiheuttaneet eniten ”päänvaivaa” suorittajana ja tämä toki toimii selkeänä ohjenuorana sille, millainen työ loppupeleissä soveltuu parhaiten esimerkiksi omalle luonteelleni. Pahin skenaario on se, että elämässä kaikesta tulee suorittamista aina harrastuksista ja ns. arjen kivoista asioista lähtien. Itsekin myönnän lipsuvani tähän ajoittain esimerkiksi treenin suhteen, kunnes tiedostan nykyään tilanteen ja pyrin liikunnassa rentouteen, enkä siihen että lähtisin vartavasten lenkille ratkomaan jotain tiettyä asiaa, vaan yksinkertaisesti ”olemaan”.

Suorittaja olen edelleen, enkä varmasti tule koskaan pääsemään piirteestä täysin eroon, vaikka jossain määrin olenkin siinä onnistunut. Monesti käytän arki-iltoina suurimman osan ajastani työpäivän jälkeen erinäisten askareiden tekemiseen samalla kun mies ehkä istuu saman ajan sohvalla liikkumatta siitä kertaakaan mihinkään. Noh, tämmöinen minä olen. Nyt pitkittyneen flunssan kourissa olen jo pari viikkoa toitottanut itselleni, jos malttaisin pitää esimerkiksi viikon lepotauon blogista ennen lomaa, mutta enhän tietysti ole malttanut 😀 Puoliso muistuttaa ja päivittelee aina säännöllisin väliajoin sitä, kuinka minulle on useimmiten aivan mahdotonta olla tekemättä yhtään mitään. Ja kyllä, se on minulle todella vaikeaa. Juuri tästä syystä jaksankin haaveilla niistä kaiken maailman ”haahuilulomista” jossain autiolla saarella, joka ehkä jossain määrin pakottaisi vain siihen olemiseen.

Mutta kuinka sitten olen siirtänyt suorittaja-minääni sivuun edes vähän ja keksinyt ”lempeämpiä” tapoja suorittaa tai ottaa rennosti?

 

Elämän ja tärkeiden asioiden priorisointi. Vielä viitisen vuotta sitten oli työ ja ura ehdottomasti elämäni top3-asioiden joukossa. Elin työlle ja tunsin enemmänkin nautintoa ylitöiden tekemisestä, kun taas nykyään ajatus suorastaan ahdistaa. Kun asettaa oman lapsensa luonnollisesti etusijalle, on se automaattisesti muuttanut ajatusmaailmaa niin, että peilaa suunnilleen kaikkea perhe-aspektiin. Kumman parissa siis viettäisin nykyään mielummin iltani? Ylitöissä vai perheen kanssa? Heh, tämä valinta ei ole ainakaan vaikeimmasta päästä.

Opettelu siihen, että joskus täytyy vain antaa olla. Aina ei voi saada kaikkea hoidettua, eikä maailma totisesti kaadu siihen. Opettelu pieneen kaaokseen ja yllättäviin seikkoihin on ollut varsinkin lapsen myötä tietynlaista siedätyshoitoa suorittamisesta eroon pyrkimiseen. Esimerkiksi äitiyslomalla pyrin siihen, että siivosin kotona ja keittiön aina ennenkö mies tuli kotiin, etten antaisi itsestäni laiskan kuvaa (lol, vaikka hoidin päivät kotona vauvaa), kunnes turhauduin siihen, että koti ja se keittiö olivat viimeistään illalla tuplasti sotkuisempia, jonka jälkeen annoin yksinkertaisesti periksi. Jos suorittaja-listallasi on ollut asioita, jotka olet tehnyt päivittäin (esimerkiksi joku siivoamiseen liittyvä), mieti voisitko hoitaa nämä asiat esimerkiksi kerran viikossa ja tehdä jotain mielekästä sen ajan, minkä ehkä käyttäisit itse suorittamiseen.

Edelliseen kohtaan mainitakseni haluan todeta, että äitiysloma ja hoitovapaa voivat yltyä melko rankaksi kokemukseksi suorittajatyypille, varsinkin josset opettele ”päästämään irti”. Itselleni oli vaikeaa oppia hyväksymään juuri se, että koti ei voi olla aina yhtä tiptop kuin ennen lasta ja ei ole niin vakavaa, jos et saa päivittäin hoidettua kaikkia niitä asioita, joita olit suunnitellut tekeväsi. Omat päiväni vauvan kanssa olivat hyvin rutinoituneita ja podin usein kamalaa omaatuntoa siitä, jossen syystä tai toisesta jaksanut / ”ehtinyt” tunnin vaunulenkille tai viittä muuta asiaa. Saatoin imettäessä (eli tosin suurimman osan ajasta :D) selailla jotain FB-ryhmiä ja jutella kavereiden kanssa Whatsapissa, mutta näin jälkeenpäin ajatellen en esimerkiksi lähes koskaan katsonut esimerkiksi Netflixiä tai sarjoja. Ajattelin, että olisi väärin ja laiskottelua ”vain olla”, vaikka se oli ehkä juuri sitä, mitä tuolloin olisi kaivannut. Sittemmin olen onneksi oppinut rentouteen esimerkiksi kotitöiden suhteen.

Vaihda stressaavat suorittaja-tehtävät mielekkäämpiin ja meditatiivisiin, esimerkiksi käsitöihin. Itselläni on auttanut tämä PALJON. Mies valittaakin usein siitä, että neulon ”koko ajan”, mutta itselleni on käsitöiden tekeminen rentouttavaa ja palkitsevaa, vaikka toki silloinkin ”teen jotain”. Mutta samalla voi vaikka chillailla ja katsoa dokumentteja YLE Areenasta. Parasta! Itselläni on lenkkeily semmoista aikaa, jolloin haahuilen menemään ja yritän olla suorittamatta tai stressaamasta mistään.

Tunnistatteko itsessänne suorittajaa?

Herättääkö aihe teissä ajatuksia tai samaistumista? ✨

 

Kuvat Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.